Erostani Vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä on aikaa jo yli 3 vuotta. Aluksi eron jälkeen laskin päiviä erosta. Sittemmin viikkoja ja nyt on mennyt kuukausikin, että en ole asiaa enään miettinyt ajallisesti. Elämä Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on silti mielessäni päivittäin. Kun mietin elämää siellä niin vatsanpohjaani iskee ahdistus. Oikein kouraisee.
Synnyin kyseiseen lahkoon. Vanhempani olivat aikanaan nuorina aikuisina siihen liittyneet. Äitini ilmeisesti syystä,että hänen perheessään oli kyseistä uskontoa. Isäni ilmeisesti siksi, koska selvisi alkoholisminsa lähes tuhoamastaan maksarappeumastaan. Ehkäpä hänet pelasti jokin ihme,kuten Jumala?
Siinä minä sitten vartuin perheen toiseksi nuorimapana lapsena 12 sisarukseni kanssa. Arki sujui, koulussa käytiin ja elämä oli perinteistä suurperheen arkea. Tokkopa oli eroavaisuutta pieniin perheisiin muuten kuin metelin, täystyöllistettyjen vanhempien, taloudellisen niukkuuden ja moninkertaisen kotitöiden ja ruoan menekin näkökulmasta. Olin reipas koululainen. Koulumenestykseni oli hyvää. Olin sosiaalinen ja iloinen tyttö. Huolliteltu. Joka aamu äiti tai isosisko levitti hiukseni kauniiksi. Mutta ei me mitään mallinukkeja vaatetukseltamme oltu. Ihan tavallisia verkkarisankareita. Vanhoillislestadiolaiset kuin saavat pukea lapsensa aivan tavallisiin vaatteisiin.
Taapero ja alakoulu ikäisenä uskonlahko näkyi elämässäni vielä suhteellisen pienellä mittakaavalla. Minun 90-luvun koulumaailmassa ei vielä tunnettu lasten muotivillityksiä eikä meikkejä,toisin kuin nykyään jo 2-3lk lapset juttelevat vaatteidensa yhteensopivuudesta. No ainakin omani tekee niin. Tuleva muotibloggaajako?
Kuitenkin. Lahkon elämä näkyi lähinnä viikonloppuisin Seura iltoina. Eli kokoonnuimme rauhanyhdistykselle(ns. Srk talo) kuuntelemaan puheita,joita vain miehet saivat pitää, he olivat siihen Jumalan valittuja. He olivat myös jokainen seurakunnan,eli jumalan valtakunnan valitsemia tehtävään, kuten he itse itseään nimittävät.
Kävimme myös keskiviikkoiin ompeluseuroissa jonkun uskovaisen naapurin luona. Siellä mummot kiroilevat. Lapset leikkivät. Ja aikuiset juttelivat,sekä hoitivat lapsia. Veimme mennessämme arvottavaa ja ostimme ne kalliilla takaisin. Se oli yksi tapa kerätä varoja yhdistykselle. Lisäksi kahvittelimmen,juttelimme, kuuntelimme puhujaveljen saarnan ja lopuksi lauloimme lahkon omasta Siionin laulut ja virsikirja-kirjasta lauluja, jotka näin jälkikäteen kuulostavat masentuneiden ja itsesäälissä rypevien biiseiltä.
Lahko alkoi varsinaisesti näkymään elämässäni about 4 lk tietämillä. Aloin ymmärtämään, että muut tytöt koulussa alkoivat meikkaamaan. Olin luokkani ainoa Lesta. He juttelivat musiikista. He myös suunnittelivat koulun diskoja. Heillä oli idoleita. He tykkäsivät epäuskoisista pojista. He lähtivät sirkukseen ja laskettelemaan. He kiroilivat.
Sen sijaan minä suunnittelin suviseuramatkaa, jossa oli kyllä kiva olla, kun sai syödä herkkuja, nukkua ulkona teltassa, katsella uskovaisia poikia, ripotella yksin ilman vanhempia ihmispaljoudessa ja vanhemmatkin olivat kaiketi onnellisia siellä. Ja suviseuroissa ei myöskään saarnat kaikuneet korviin,sillä oli niin paljon mielekästä tekemistä.
Mutta minä ihailin jotain rikasta vähälapsista perhettä seuroissa, he olivat idoleitani. Haaveilin voivani itsekin olla vähän ”epäuskoisen oloinen,laitettu ja tällätty, sekä muodikas”.
Kirosanavarastooni kuului lähinnä paska. Kiroilu on lahkosss kiellettyä. Se on saatanan hokemista avuksi. Edes perkeleen sanominen toisi saatanan luokseni kummittelemaan-, niin minä luulin. Olisihan se ollut juhlaa voida edes mielessään vähän saatanoida, mutta pelkoni kätki vihani. Koko aikuisikäni loppuviimein.
Mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä aikaisemmaksi elämäni muuttui,sitä lujempi oli Lestan maailmankuvani verrattuna ”taviksiin”.
Lukiossa aloin seurustelemaan. Menin naimisiin lukion viimeisellä luokalla. Tulin myös raskaaksi ja olinkin viimeisilläni lukion päättötodistusta hakiessani. Lukiossa eristäydyin täysin. Tunsin olevani totaali outolintu niiden muiden oppilaiden suunnitellessaan opintojen jatkumisia ja kertoillessaan juttuja poikakavereistaan. Minä kuljin mieleltäni lapsena lapsi vatsassa kohti synnytyskierrettä. Hääaamuna ymmärsin palan tulevaa tehtävääni, kasvattaa mahdollisesti suurperhe ja olla loppuikä tämän miehen kanssa,tuntui miltä tuntui. Ensimmäisen lapseni syntyessä tajusin lopullisesti, että tässä sitä ollaan. Enää ei voinut peruuttaa.
Muistan kun kävelin tuolloin kesällä esikoistani vaunussa työntäen ja törmäsin ex. luokkalaiseni. Hän suunnitteli muuttoansa Tukholmaan opiskelemaan. Muistan miettineeksi, että elä minunkin puolestani. Luokkalaiseni onnitteli ja minä hymyilin. Olisi tehnyt mieli itkeä. Suorastaan luhistua kasaan siihen kesäauringon paahtamalle asfaltille. Mutta ei, en voinut myöntää sitä ääneen, että en olisi edes ollut valmis äidiksi ja että en olisi valmis ehkä synnyttämään vielä useita lapsia lisää. Minua ahdisti. Ja minua on ahdistanut sen jälkeenkin useasti. Koin, etten saa päättää elämästäni. Että en edes uskalla, koska jos joudunkin helvettiin kun kuolen. Siispä vaan synnytin. 7 kertaa elävän sikiön. Ja 8 kertaa kuolleen alkion. Ja pelkäsin.